1. Kanervakankaalla
2. Keinu
3. Joulu-ilta
4. Eksynyt impi
5. Anjanpelto
6. Karhunpyynti
7. Helavalkea
8. Äiti ja lapsi
9. Rippilapset
10. Uudistalon-perhe
11. Ruususolmu
12. Mies
13. Niittu
14. Ikävyys
15. Metsämiehen laulu
1. Kanervakankaalla
- Kanervakankaalla sauvupi miilu
honkien juurilla,
vartija on sillä vakava ukko,
partanen harmaapää;
hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
ja kumahtaa kanervakangas.
...
Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
ohitse nuotion,
vainoo hänt valkeakuononen kettu
vikkeläst oikaisten
ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
heit hienoilla siivillä seuraa.
...
Näköjä kummia ilmestyy vielä,
kauniita neitoja,
Tapion neitoja hyppelee ympär
leimuvan valkean
ja kivensä juurelta hymyten
heit katselee vartija vanha.
Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
on heidän silmänsä,
seppele päässä on varsista puolan,
helmensä mustikoist
ja rintojen pyöreillä kunnahil
kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
...
Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
pilliä soitellen,
käy hänen luoksensa ampuja metsäst
torvea soitellen
ja silloinpa piippunsa pilveilee,
niin ukon kuin ampujan uljaan.
Silloinpa hymyten kertoilee ukko
ihmei ja tarinoi
metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
luolista Vuorelan;
sä kuultelet kanervavuoteella
ja hongiston kantele kaikuu.
...
- Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisoovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
On allamme viherjä maa
ja päällämme sininen taivas
ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
lintujen laulaes.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
...
Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
...
Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
jo kelmenee impeni poski
illalla lempeäl.
- Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
raskaasti pilvet käy,
hengittää kostee, suojanen tuuli
himmeäs männistös,
toki riemu lemmekäs
himmeydes hymyilee
kuin hääjuhla synkeäs yössä:
tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
vastahan kulkijan,
hedelmii vuoden ahkerast työstä
tornina seisoovi
pöytävaatteel valkeal
vierahille tarjona,
ja laattial kiiltävät oljet
leimues iltapystyn.
Pöydässä istuu asujat kaikki
huoneessa loistavas,
kellenkään määrää eteen ei panna
lahjoista taivahan;
kaikki yhtä ansainneet,
kaikki tässä vierahat;
ja koska he pöydästä käyvät,
pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
ihmeestä suurimmast,
sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
kuultelevalla lapsel.
...
- Metsään keltakiharainen impi
asteleevi kanervaisel maall;
...
Haastelee hän yksin käydessänsä:
"Vallitsija kirkkaan korkuuden,
...
Opeta mua eloo rakkauden,
valkeutes pyhä virtakoon
poveheni, ja mä, pelkäämättä
pimeyden valtaa, tieni käyn.
Ja kun viimein päätetty on matka,
astun kunniasi kaupunkiin,
jonka muurit kullast, krysoliiteist
hohtaa kesäsillä kunnahil."
Mutta päivän heljä silmä sammuu,
luonto pimeydes hengittää;
polultansa kaunis neito eksyy,
öises salossa hän harhailee.
Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
jyrisee ja itkee raskahast;
mitä elävätä maassa, ilmas,
rientää kätköin luolain, pesien.
...
Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
mustat luolat vastaan tuijottaa,
niinkuin tahtoisivat hänen niellä
ahneest ammottaviin kitoihins.
Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
mihen kääntäisi hän retkensä,
mikä ääni vuoren luolist kaikuu
hirmuinen kuin murhan riehues?
Mitä kauheutta silmäns näkee
tulen leimahtaes ukkosen?
hirvei peikkoja ja kyöpeliä
uumennoista rynkää kiljunal.
Ympär impeä he pyörötanssis
häijyst irvistellen hyppelee,
kiukun katsantoja viskeleevät
öisen vaeltajan puolehen.
...
Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
vaikeneevi ukon jyrinä,
metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
Mitä luonnossa nyt varrotaan?
...
Alla vuoren vaeltaja seisoo,
valkeudes muotons kimmeltää,
ihastuksella hän katsahtelee
ylös säteilevään aukioon.
Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
juhlalliset neito nähdä saa;
kaksi silmää ihaninta loistaa
kohden nuorta naista vuoren all.
Kiharat kuin loimottavat liekit
hänen ohauksil liekkuvat,
ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyy,
lempi hohtaa hänen huuliltans.
...
Silloin autuaana impi rientää
kotihins kuin tuulen liehaus,
kuni jalkans ei maata polkis,
siivil halki metsäin lentää hän.
Nyt hän kotons pimeydes löytää,
niinkuin henki häntä johdattais,
päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
äitin murhe iloks käynyt on.
Mutta pian impi heräyypi,
kuume hänen poskil liekehtii,
helläst äitiäns hän syleileevi,
taivaan tulta iskee katsantons!
"Oi, mun armas äitin!" niin hän lausuu;
Mutta houraileeko neitonen?
"Armas äiti, hame ompel mulle,
valkase se lumivalkeaks.
...
Ruhtinaan, sen valtakunnan herran
näin mä valkeudes väikkyvän;
kiharansa kuni liekit leimuit,
armaasti hän mua katsahti.
...
Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
kaunis sulhaiseni, puoleeni.
Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
Mikä onnen autuus ääretön!
....
Niinpä ylistelen armast päivää,
joka aukas tieni Kaunolaan;
Sinnen morsiamena mä riennän,
riennän, riennän poskil hehkuvil.
Äiti, ompel mulle hame uusi,
Sulamithin puvun kaltainen,
valkase se lumivalkeaksi
pellon kukkaskedol ihanal."
...
Mutta ahkerasti askaroitsi
neito kuolon tuskallises työs:
elon lippu, Kalman kelmee viiri
liehuit vuoroin hänen kasvoillans.
Meni päivä kuumas taistelossa,
meni kesän päiviä kaksi, kolme,
mutta vuoteeltansa impi nousi
laskiessa päivän kolmannen.
Vuoteeltansa jalo neito nousi,
otsa välkähteli kirkkahast;
kiharans hän kiireest palmikoitsi,
päällens pukei hameen valkean.
...
Ahol tuulisella hyppeleevi
karitsainen emons ympäril.
mutta nukkunut on äitin helmaan
kaunis tyttärensä ainiaaks.
- Läksin markkinoille Anjanpellon
syyskuun päiväl armahal;
ihanasti vaalea ja tyyni
taivas päälläin kaarteli,
kellastunut, äänetön kuin hauta
oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
milloin laaksois hymyvissä kuljin,
huuhelivat paimenet;
niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
hämeenmaitten kultasilla teil.
Seisoin viimein markkinoitten pauhus:
harput soi ja kanteleet.
Poika ruskea Germaniasta
leiskui harpun helinäl,
vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
soitti kanteletta lempeää.
Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
orhit hirnuit komeast;
silloin näin mä ihanaisen immen,
nuoren Hämeen-tyttären;
mailman hyörinää hän katsahteli
otsal vakaal, suulla hymyväl.
Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
Oi! en elon saarel tääl;
kuni aamun valo koillisessa
hänen poskillans oil kelmeys;
hänen purppuraisil huulillansa,
mikä autuaitten hekuma!
Häntä katsahdellen matkan päästä
uneksuen seison mä,
autuaaksi tuntuu tämä hetki,
tuskalliseks tuntuu se;
povi polttaa, aatos harhaileevi,
hämäryys ja valo vaihtelee.
Mutta katos neito näöstäni,
kansan joukkoon peittyi hän,
enkä löydä enään haamuansa
Anjanpellol ihanal,
en tän mailman turul lakealla
silmiensä tähtiparii nää.
Soitto pauhasi ja orhit himuit
Anjanpellon markkinoil;
sinne tänne käyskelin mä kauvan
ihmeellisis aatoksis,
katsahtelin löytääkseni neitoo,
mutta turhaan kiehtoi silmäni.
Kotiin matkustin mä viimein taasen:
milloin seisoin kunnahil,
milloin laaksois hymyvissä kuljin,
huuhelivat paimenet.
Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
hämeenmaitten kultasilla teil.
Ihanasti korvissani aina
nimi Anjanpelto soi;
sydämmeni riutumaan sä saatat,
Anjanpelto kaukana;
siellä näin mä taivaan kauniin immen,
mutta katosi hän ainiaaks.
- Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
pyssyil ja kirkkail keihäil,
kahleissa seuraavat reijuvat koirat
silmillä leimuvilla,
kosk aamun koi
otsalt taivahan
pois viskaisee synkeän yön
ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujan retki
humisten hankikanteel,
härmäset hiukset hartioilla liehuu
vauhdissa vinkuvassa
ja harjanteilt
tuuli tuima käy
ja laaksoja siivilläns lyö
ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimein
tunturil korkealla,
sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja sinertää kaukaiset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
halunsa valtakuntaan,
mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas
ja kontion
korvat pystyyn käy
ja hyyrteinen kuusisto soi
jo haukkunast Killin ja Leijun.
Salojen kuningas, sammalet otsal,
karkaavi konnostansa,
tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
ei toki juoksuns seiso,
mut hankehen
tahrat purppuran
hän jättävi ryskyväl tiel,
pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
ankaran kaaren tehden,
vastahan rientävät hiihtävät miehet
lakeal tanterella;
ja, huohottain
lennos kiivahas
ja korkeal kantaen pääns,
hän lähestyy, verinen sankar.
Mutta nyt ampujan tulinen luoti
sankarin maahan kaataa,
nousee hän vieläkin, karkaen päisin
kiljunal kauhealla;
nyt isketään,
lumi tuiskahtaa,
kun kontio, koirat ja mies
lyö painia tunturin harjal.
Viimein tok hämmentää taistelon tuiman
kumppanein kirkas keihäs,
kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
tuntevi raudan kylmän
ja kallistuu
kinosvuoteellens
ja tummaksi katsanto käy,
mi tulta ja liekkiä iski.
Kaatuneen ympäril seisovat miehet
riemuten tunturilla;
sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja haamottaa kaukaset metsät.
Saaliinens kotia rientävät viimein
talvisen yösen loistees,
kosk revontulien seppeli säihkyy
taivahan otsal pohjas
ja kelmee kuu
hymyellen ain
tuol korkeal aholla käy
ja paimentaa tähtien laumaa.
- Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
ilosest karkelee nuorison liuta
laattial kallioisel,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mailmojen äärihin kantaavi silmä
öiseltä kunnahalta,
kaukaiset kylät ja kylien pellot
vuorelta korkeelt nähdään,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Kuvataan "seitsemän kirkkojen" tornit
vaalean taivaan rannalt
ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
tulisel kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Äänetön, hopeakiiltävä virta
laaksossa kärmeileevi.
pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
öisessä lemmen-leikis,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Öillisten liekkien lumovas loistees
nähdessään neidon kasvot
nyt moni poikanen polttavast tuntee
lempensä ensimmäisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
riutuen katsahtaavi
puolehen poikaisen vaisuna yönä
tunteilla armahilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
impi ja nuorukainen,
vannotaan ijäistä uskollisuutta
koiviston tummas kohdus,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Toiset ne karkelos kalliol väikkyy
kimmeän viulun soides;
helisee viulu ja tienohin ympär
ihana kaiku virtaa,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen
Mistä on ruskeatukkanen neito
rinnoilla pyöreillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
hartevan nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Neito on kylästä vieraasta tullut
tuulisen järven saarest.
Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on neitonen hoikka ja kaino
silmillä sinisillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
ilosen nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
himmeän koivun varjos.
Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
vaalenee immen kasvot,
niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
kuusien tutkaimilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Leikistä lähtevi nuorison liuta
kultasta tietä käymään.
Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
kiiltävän virran partaal,
Helluntai-yön helavalkean sammues
tuol vuorella äänettömällä.
- Mökki matala on kankahalla;
kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo köyhä, raukeneva sairas
asuu siellä poikans pienen kans.
Kinostornit mökin ympär seisoo,
rakentamat vinkan pohjosen,
taivas kirkkahana kaarteleikse,
seinis paukkuu tammi-pakkanen.
Äyriä ei äitin arkus löydy,
huoneen kaarnaleipä kaikki on,
nälkäsenä tulisijal istuu
äänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,
viruileevi säälin kyyneleis,
mutta viimein olkivuoteeltansa
äänel vaisulla hän haastelee:
''Oma poikaiseni, armahani,
sydämmeni kultakäpynen,
täytyypä mun lähettää sua käymään,
mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,
ettes talven kylmäs palele;
ota olkahasi paimenlaukku,
siihen pannos antipalaset.''
Äiti huohottaen vuoteen reunal
poikaans varustelee matkahan,
ottaa kerran vielä sylihinsä
sydämmensä kultakäpysen.
''Ole oma, uljas poikaseni,
koska mieron kenkii polkeilet,
toivo päivii parempia vielä,
onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
viita soi ja linnut laulelee,
koska mansikkoja poimeilemme
ahol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaseni,
madollenkaan pahaa elä tee,
astu siivost kylissä ja teillä,
muista aina taivaan jumalaa.''
Niinpä vaimo huohottaen lausuu
poikaans kyyneleillä valellen;
lähtee poika tielle talviselle
emäntien armoo anomaan.
Kauvan äiti häntä katseleevi
äärelt mökin pienen akkunan;
kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
metsän korpeen pieni matkamies,
äiti vuoteellensa kallistuuvi
taivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunal
päivän lamppu seisoo hymyten,
himmentyy ja sammuu lounaisessa,
kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
kaikkial on pauhu, pimeys,
pinta maan ja otsa kylmän taivaan
peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
kankahalla majan ympäril?
Petoin ulvominen herättäävi
kurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungista
vimmattujen sieluin kirkuna,
niinpä kaikuu susilauman ääni,
parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
toki liikkumatta vuoteeltans;
hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
kun hän hiljaisuudes rukoilee:
''Pelasta mua täältä, korkee taivas,
pelasta myös pieni poikaisein!
Täällä aina ahdistus ja tuska,
siellä rauha ijankaikkinen.''
Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
myrskyn riehuessa kankahal,
villin petojoukon ulvoessa;
rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
myrsky raueten jo hengittää,
äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansa
vaimo kuolon unta uneksuu
kädet ristis rinnoillansa kylmil,
rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansa
talvimetsäs poika uneksuu
kädet ristis vasten kylmää rintaa;
rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,
lumi kiireellänsä kimmeltää,
kainalossa onpi paimenlaukku,
laukus kaarnaleivän palanen.
Tammipakkanenpa seisautti
vienon sydämmensä sykkinän,
mut nyt ollos huoletonna aina
kylmän, nälän tuskist, poikainen.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti
murheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:
''Siellä kirkkaudes kunnian
onpi äiti poikans pienen kanssa;
alas katsovat he hymyten.''
Mikä autuus tyynees katsannossa,
sointo, rauha ijankaikkinen!
Heidän menneet päiväns kankahalla
unelmana johtuu mielehens.
- Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
astuvi impiä valkeissa vaatteis
kellojen kaikunas
ja urkujen huokaavas soitos
ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
sankarin katsannol,
mut ihanast hymyvät huulens
ja otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
ja Hermonin himmeät vuoret
näät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
alttarin ääressä seisovat vieraat;
saarnaaja lausuvi Getsemanen synkeäst yöstä
ja Sionin kaupungist:
"Kilvellä uskon ja miekalla hengen
taistele aina ja lohdutust etsi
taivahan atriast
ja kunnian kultasen kruunun
saat Sionin kaupungis."
Alkavi taasen laulu ja soitto,
ales hän kumartuu, neitonen kaino,
alttarin juurehen
ja rintansa nousee ja vaipuu
ja poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
seinissä vuorien
ja kirkkaana Ihmisen Poijan
näät pilvien korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuu
nuorison joukko ja läntisen myrskys
huohottain impi käy;
sireenien aaltova metsä
sen poskille liehtoilee.
- Raikas tuuli Pohjolasta
käy ja metsä humisee,
korven rannas raiskiossa
niittuu raivaa uljas mies.
Risut tieltä singahtelee,
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.
Katseleevi lakeutta
jäljissänsä nuori mies,
toivo hänen kasvoilt loistaa,
toivo niitost tulevast.
Niin hän seisoo ilon katseel:
metso korves kotkottaa,
tuliluikkuns kuusen juurelt
ottaa mies ja korpeen käy.
Hetken päästä metsän kohdust
kaikuu tuima paukaus,
korvest astuu ampuniekka
koirasmetso saaliina.
Taasen työhönsä hän käypi,
kirves vilkuu raivaes,
kirves vilkuu, metsä mäikyy,
uusi niittu laajenee.
Pohjolasta tuuli pauhaa,
kesän taivas kirkas on,
heljä aurinkoinen ehtii
puolipäivän korkuuteen.
Silloin kuuluu soma laulu
kanervaiselt kankahalt;
kenen onpi lempee ääni?
Kuka nummel helottaa?
Miehen oma nuori vaimo,
avionsa armahin,
nainen keltakiharainen
kultanummel laulelee.
Miksi käypi nainen tännen,
korven rantaan raiskioon?
Evästä hän miehellensä
huivis valkeassa tuo.
Rakentaa hän päivällisen
ystävällens nurmelle;
mätäs onpi miehen pöytä;
mieluisa on atrians.
Istuu nainen miehens vieres
imehtien saalista,
metsän poikaa, jonka luoti
kaatoi kuusest korkeast
Mutta mies hän kertoileevi,
kuinka ennen lapsena
tässä karjas käydessänsä
taloa hän rakensi.
Missä seisoi asuinhuone,
missä talli, ometto,
kuinka naapurien kanssa
raja-aidoist riideltiin.
Kuinka kurja emäntäinen
isännältä löylyy sai,
kosk ei miesten työstä tulles
valmis ollut atria.
Tätä kuulteleevi nainen
ilonaurun helinäl;
ruusut hänen poskil hohtaa,
katsantonsa liekehtii.
Mutta koska atriansa
päättänyt on uljas mies,
emäntänsä pöydän korjaa,
tähteet huiviin valkeaan.
Lähtee taasen nuori nainen
kotihinsa kulkemaan;
huuheleevi kankahalla,
kultanummel laulelee.
Mutta mies hän työhöns käyvi:
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.
Niin hän toivon katsannolla
työskentelee ahkerast
korven rannas raiskiossa;
hiki otsalt helmeilee.
Tuuli pohjan tuntureilta
taistelosta lepoon käy,
heljä aurinkoinen seisoo
lännen kultakynnyksel.
Miesi työnsä vihdoin päättää,
kirveens iskee kantohon,
katseleevi lakeutta,
viheltelee veisuans.
Viheltelee veisuansa,
uutta niittuu katsellen
korven rannas himmeässä,
kesäpäivän nukkues.
Kuuluu silloin juhlallinen
kirkonkellon helähdys,
lakkiansa nostaa miesi,
kotihinsa astelee.
Tuliluikku kainalossans,
metsän saalis laukussans,
olallansa tuima kirves,
niin hän kotihinsa käy.
Häntä vartoo kotonansa
vaimo nuori toimeljas,
rakennellen ehtoollista
päähän pöydän honkasen.
Vartoo häntä aatto-illan
lehditetty laattia,
lepopäivä rauhallinen
naisen armaan huomassa.
Onnen myyri on se miesi,
kellä oma tanner on,
ystäväinen vieressänsä,
povel kalliin synnyinmaan.
- "Kaunis impi, kysymyksein kuule,
sydämmeni pyhä salaisuus.
Sano, taitaisiko lemmen liekki
leimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
jonka kuva aatoksissain käy
täyttäen mun uneksuvan sieluin
tunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
yrttitarhassa sun taasen nään;
solme kaulaliinas ruususolmuun,
jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
leikitse sen soman ruusun kans,
sormillasi poves kunnahilla
ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,
ellen ruusuu leukas lumen all,
sillon toivon päivä multa peittyy
ijankaikkisesti pilvihin."
Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
nuorukainen päivän sammues;
Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,
mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,
mustat pilvet kiiriskelee siel,
taasen pilvist paistaa valo toivon
niinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohde
etääl lännes vuorten harjanteil,
nuorukainen kohta kammiostans
yrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,
haju tuoksuu kedol viherjäl,
koska ruusut, kainot sinikellot
kumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhos
niinkuin, tuomioonsa vartoes,
kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee Hades
tahi ihana Elysium?
Siitä levotonna väikkyilee hän,
niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
joukon naisia hän nähdä saa,
heidän seurassansa impi kaunis
levottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydän
sykkii, silmänsä hän teroittaa
kohden povee lähestyvän immen,
näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunis
huohottavil rinnoil punertaa:
niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
joka neidon kaulas myhäileevi,
kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,
sormens suutelevat liinan solmuu,
tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
äänetönnä impi astelee
ja kun haastelee hän, toisialla
toki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymy
suloinen, täys lemmen hekumaa;
niinpä hymyileevi sielu taivaas,
pyhää kirkkautta hengittäin.
Kuminul viherjällä joukko seisoo
alat riemusasti haastellen,
mutta äänetönnä impi seisoo
poskilt kiharians viskellen.
Katsahtaa hän säteilevil silmil
avaruuteen sinikorkuuden,
otsa loistaa niinkuin pilven kiire
tämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
koivun kruunut sateen ravistaa,
impi ihanassa itkus hyrskyy,
tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,
miksi neito nuori itkuun käy,
mutta hymyten taas seisoo neito,
poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö hänen muistost hetki,
koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,
niin myös impi heidän seurassans,
toki leikittelit kerran vielä
vienot sormet ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
poskil leimui kaino punerrus.
kaksi aamutähtee sillon peittyi
metsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössä
nuorukainen kauvan käyskeli;
kalliolla korkeel viimein seisoi,
meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,
temmeltelit tuulen kierrokset.
Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!
- "Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
uros vakaa vuosisatojen,
ollos kuva elämäni aina!
Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
koska myrskyt käyvät elon saarel
keskel ijäisyyden aavaa merta.
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
kiiltää, sankar tyyni, partanen,
niinpä alat katseestani käyköön
puhdas, säteilevä kirkkaus,
koska tuhon, kiusauksen henget
sydäntäni piirittämään käyvät."
Niin on aatos miehen, jonka huone
komee seisoo armaal kalliol
ja hän itse portaal, katsahdellen
kunnahille, kuusten kranssaamat,
hengittäes lempeen kesä-illan,
taivaan tähtijoukon loistaessa.
Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
vuoteens vapaa synkeist muistoist on,
unes vaeltaa hän onnellisna
katsahdellen korkeilt tuntureilt
laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
käyskelee ja ilosesti laulaa.
Hänen laulunsa on toivontähdest,
joka juhlallisest säteilee
halki ijäisyyden avaruuden.
Laulu kaikuu, sota pilvis on,
miekan kalske, temmellys ja jyske;
mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
Niin hän uneksuu ja viimein herää
idän rannal seistes aamun Koin;
kirkastetuil kasvoilla hän nousee
unohduksen virrast viileäst.
elo hymyy niinkuin aurinkoinen
nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
Ulos astuuvi hän huoneestansa,
koska karjankellot kilisee,
käyskeleevi viljavainiolla,
joka hienos tuules lainehtii.
Valmis onpi säihkyväinen vilja,
sadon lupaavi se monin kerroin.
Mutta mikä mailma taivaan reunal,
synkeä kuin päivä tuomion?
Mitä vuorii toinen toisens seljäs,
tulenkarvaisilla päärmeil siel?
Ylös rynkää sieltä ukkospilvi
pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
jylisee ja vapiseva maa
tules, raesatees uiskentelee,
pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
pelto, äsken vihanto ja kaunis,
kuvailee nyt hävityksen leirii.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
"Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
uudestaan mä kylvän peltoni
ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
vilja kultainen täs kimmeltää."
Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
katsannosta loistaa lemmen liekki.
Mutta näytös ankarampi vielä
vartoo häntä kotokalliol:
katso, ukon kadehtiva nuoli
miehen huoneeseen on iskenyt,
liekkein helmas asuntonsa seisoo,
taivaan otsaa tulikielet nuolee.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
"Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
toisen huoneen rakennan mä taas,
ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
käynyt onpi eteläisil mail.
Impi, ihanalle lempein tuntuu
humisevan tulimeren ääres.
Komee impi, joka väikyt nummel,
jossa pauhinalla tuulet käy,
tuimat tuulet männistössä tuuhees
ympär armahimman kartanon,
voimallisesti kuin liekit tässä
lempein leimuu; luoksesi mä riennän."
Koska viimein sammunut on liekki,
kohden immen kotoo kulkee mies,
uljaal mielel, säteileväl silmä1
halki salojen hän astelee.
Näkyy huone mäntymetsän suojas,
akkunat sen lempeest katsahtavat,
käyskelee hän keltasantast tietä,
impi kaunis häntä vastaan käy.
Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?
Mikä penseys on niillä huulil,
katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
miehen sieluun sanat puhaltaa:
"Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
hae itselles myös toinen sä",
sanoi neito, hyväst jätti, poistui
ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,
vitkon astelee hän öisel tiel
kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
huomaamatta matkan joutumist,
huomaamatta onko yö vai päivä
käy hän synkeen salon hyminässä.
Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
silmis yksinäisen kulkijan,
niinkuin koska talven tuisku peittää
pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
kohdus humajaavan rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tiellä
eikä metsäs ääntä huhkaimen;
aatoksensa epäilyksen korves
kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
kadottanut on hän sieluns päivän,
kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjas
kuusten tutkaimille hengittää,
huoneens sauvuvilla raunioilla
äänetönnä seisoo kalvee mies;
siinä seisoo hän ja mietiskelee
ihmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennukset
lepää meren santarannal tääll,
niin hän kalveana mietiskelee,
sydän tempoellen poves lyö,
hurjat virrat sielussansa kiitää,
pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
viimein aamutuuli puhaltaa,
korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
sinnen katsoo kalliolta mies
ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
aatoksissansa hän haastelee:
"Ilo elämäin on hautaan pantu,
itse murheellisna ristinä
seison haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaal
alkaa taasen toivon aamumaa,
siellä onpi isieni linna,
siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
saral loiskiessa lintusten;
vilja sieltä elantoni olkoon,
juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan pienen rakennan,
täs on asuntoni, työni pellol.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
mutta kaunis, ihanainen neito
kartanossa mäntyin varjomas,
miksi oli syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles."
Niin hän mietiskelee kalliolla,
siitä nukkuu syvään unehen
päätäns nojaellen rauniolle,
mutta nukkuessaan kiilostaa
kirkas kyynel hänen poskellansa;
aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,
kuinka elämänsä päivät mies
yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliol hän asui majassans,
peltoons viljeli hän ahkerasti,
hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja aina
onpi majassans mies äänetön,
harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
harvoin hänen huulens myhäilee.
Vakaana hän aina käyskeleevi,
kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantain
usein käy hän yössä metsien,
siellä uskollisen koirans kanssa
viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän vuosikymmeniä viettää
poudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
kiertoessa täällä aikojen.
Saapi kerran sanoman mies kuulla:
nainen, joka petti sydämmes,
kuolon portilla nyt vapiseevi;
anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaa
lempeän ja kultahymyvän
niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
kasvons kirkastuu ja siunauksel
koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
Vuosii monta sankar vielä nähtiin
käyskelevän pelloil, metsän yös
niinkuin korkee, juhlallinen haamu
entisyyden tummast hämäräst.
Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkel
kuusen kruunus tähti uneksui,
mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
mutta hänen otsalt aamu paistoi,
hänen huulilt hymy taivaallinen.
- Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
kuusilta ympäröitty,
korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
kiireillä kotkat sinkoo;
kumpu on sen keskellä
viherjäinen, sileä
ja kallistuuvi rauhallinen niittu
matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
katsahda tienoon pohjan:
aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
ilomäki lapsuuden,
kun sydämmeni tunteist kummallisist,
muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
helteises heinäkuussa,
juhlallist muotoa kantoivat kuuset
kotkien kirkkuessa;
tuuli oli vaijennut,
vitkon pilvet kiiriilit,
kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil;
vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
otsallain väikkyi vielä,
nuorison seurassa karkelin niitul,
kunnaalla ruohosella;
nuorukaiset karkelit,
vilkkaat immet karkelit
ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
kaarevil silmäripseil,
hartioil aaltoilit kiharat mustat,
kiiltävät, hiilumustat;
hopeekellon helinä
oli hänen äänensä
ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
katsantoin säteet kaikki,
harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
kaukamailma riutuva,
kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
ehtoosen myöhään asti;
aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
tuleniskus Kalevan,
kuin houraileva seurasin mä heitä
ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
kaunista neitoo täällä;
valkean säihkynäs äänettömässä
kiharans uiskentelit;
otsal tulen valkeus,
silmäkuopis hämäryys
ja lempee äänens kerran kaikui vielä;
ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
lainetten aavaa tietä,
ei toki kuvansa muistostain siirry,
ei tämän taivaan alla,
eikä päivä pilvinen;
eikä niittu himmeä;
siel näin mä mustakiharaisen immen,
näin hänen unessa armaas.
- Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
turha onpi taistelo
ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp' enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
tietämisen tuskast pois,
kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
oi, kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
poijan tämän asunnoksi;
hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peitol mustal se peittäkäät taas,
sitten ainiaksi
kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
ei haudallein kohokoon koskaan,
vaan multa kedoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä,
että lepokammioin
on halavan himmeän alla.
- Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen
ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen
ja kuusi ryskyen kaatuu.
(Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.)
Kommentteja:
- Kanervala on virallisesti Aleksis Kiven ainoa julkaistu runokokoelma. Runoja on tosin jaoteltu myöhemmin muihinkin kokoelmiin
